Hei!
Oon ny ihan innostunu täst bloggauksest, enkä vaa voi olla oottamat, millon saan kirjottaa mun ensimmäisen ihan oikeen jutun. Joten ilman et ootan hetkeekään aion vaan tehä sen, koska mul tulee siit uskomattoman hyvä mieli.
Eli, mist ny haluun kirjottaa on ihmissuhteet. Mainitsin aikasemmin mun perheen, mutta palaan siihen takasin ihan justiinsapiakkoin. Mun perheen ulkopuolel oon ihan eri ihminen. En todellakaan käyttäydy kotona samalla tavalla kuin koulussa tai vapaa-ajalla kavereiden kanssa. Se johtuu osittain myös siitä, et asun niin kaukana mun koulusta, niin eristyksissä, että tavallaan aina kun tuun mun kotiseudulle, mun aivoissa naksahtaa ja muutun ihan erilaiseks. En vaan voi sille mitää. Must tulee laiska ja sellanen välinpitämätön, ei yhtään niin viehättävä ihminen, kun ylensä oon.
Nomut nyt mennään vähän ohi aiheen. Tarkotus olis siis puhua noista teinisuhteista. Mulla on tällä saralla niinsanotusti melko paljon kokemusta. Seurustelusta. Ei vaan omalta kohdalta, mutta myös muitten kautta. Oon sellanen ihminen, joka oikeesti kiinnostuu muiden murheista ja haluun auttaa ja mut on helppo päästää lähelle.
![]() |
| "It means you're strong enough to WAIT for what you need." |
Joten oon nyt alkanut miettii, mitä ideaa näissä yläkouluaikaisissa teinisuhteissa oikeen on? Tottakai oma kulta on maailman paras ja niin söpö ja ihana ja saa sun maailman niin paljo paremmaks vaa sanomal hyvää huomenta. Mut oikeesti. Kuin moni ihminen ihan totta menee naimisiin sen seiskaluokan ihastuksensa kanssa? Tai kasiluokan? Ysiluoka... No juttu alkaa jo käydä vähän vakavemmaks.
Ideahan on siis tutustuu seurusteluun, oppii seurustelust ja toisest sukupuolest, mut eks sen vois tehä vaiks sit lukiossa? Voi siihen vastakkaiseen sukupuoleen tutustuu ilman et vetää jonkun kolmen viikon suhteen ja sen jälkeen viettää viis kuukautta sohvalla syömässä suklaapirtelöö ja sipsei. Mulla on kaveri, joka suurinpirtein joka päivä iskee silmiinsä uuden jätkän, pukee sen päälleen ja totuttaa ihmiset ajatukseen et niis tulis joskus pari. Ja sit muuttuu epätoivoseks ku tilanne lähteeki väärään suuntaan tai ei toimi ollenkaa. Ja sit tieks minne sattuu? -sydämeen. Ja se on sellanen paikka, et siel sattuu kaikki tosi kovaa. Kipu niinku kymmenkertaistuu, ku se on sydämessä. Ihan sama onks se joku poika, jonka just tapas, se sattuu aina! Ja tiettekö ku sydämest lähtee sellasii juttui ku verisuonet kaikkial ympäri vartaloo. Jos sattuu sydämes se sattuu pia iha kaikkial muuallaki.
Ei meil nuoril pitäis olla aikaa ja motivaatioo sietää tollast ylimääräst kipuu. Me joudutaa sietää sitä muutenki nii sairaan paljon. Meil on koulupainei ja kaveripainei ja perhepainei, jollai enemmä ja jollai vähemmä. Kui kaikki ajattelee et se poikaystävä veis kaiken sen kivun pois? Tottakai on ihana tunne, jos löytää jonkun, joka oikeest on sellanen, kenel voi jakaa kaiken ja voi myös tehdä asioita, joita ystävien kanssa ei voi tehä, mut onks se pakollista yläkouluikäsille?
Me ollaan nuorii. Me ollaan hauraita. Me ollaan haavoittuvaisii kaikelle miljoona kertaa enemmän, ku aikuiset. Asiat vaikuttaa meihin voimakkaammin. Tarvitaanko me niit kolmiodraamoi ja mustasukkasuushärvelei jo tällön?
Mulla itellä on ollut yks ainoo onnistunut suhde. Se oli sellanen, mist jäi vaan hyvä maku suuhun. Tällähetkellä oon sinkku omasta vapaasta tahdosta. Ihan sama kuinkamonta poikaa paukuttaa oveen, aina on helppo tehä selväks, ettei haluu mitää enempää. Suhde, jos mul oli vähiten fyysist kontaktii ja eniten henkisii juttelutuokioi, kilometrie pitusii kävelylenkkei, tuntie mittasii puhelui ja enemmän päläpäläpälä ku kaikkie mun tyttökavereiden kans ikinä - se päättys verisimmin. Se ero muutti mua ikusesti! Ei ainoostaan et se idiootti osottautus ihan eri ihmiseks ku oli, se kans muuttus siin suhteen aikana: kasvo. Koska murrosiässä ihmiset kasvaa! Mä menin yhteen ihan eri ihmisen kanssa, ku erosin. Ja se kipu, jota vieläki tunnen, vuoden jälkee, se on turhaa!! Sellast ihmist, ketä rakastin, ei oikeest ollu ees olemas. Se hävis, ku se ihmine kasvo.
Ja tä nyt on vaan mun mielipide, eikä päde jokaseen. On niit satutarinoitki olemas. On se ihan kivaa.
Mut kaikest huolimatta, mun sydän on häkissä tälhetkel. Se on siel turvas ainaki jonki aikaa. Ruokin sitä sen verran, et elämä pysyy superonnellisena.
Stay strong honeys!
-Ax
Lopuks viel muutama aiheeseenkuulumaton kiva kuva.
![]() |
| kaveri ja mä kesällä 2011 |
![]() |
| Heinikko:) |
![]() |
| Mä ja mun pakonomainen rannekekokoelma vuodelt 2011. Kaikki varmaa tähämennes jo häviksis. |




Ei kommentteja:
Lähetä kommentti