Nyt on sit ollukkin postauksen välissä ihan pikkasen pitempi aika.
Mut voin sanoo, et on multa aika paljon jatkaa viel tätä kirjottamista.
Kuinka moni muu kattoo sellasta sarjaa kun Awkward? Sitä tulee joskus putkeen monta tuntii, ja sillon en todellakaan voi lähtee pois telkkarin äärestä. Istun siinä nii kauan ku sitä vaa tulee. Sen ohjelman kautta aloin itsekin miettii, miten siistii olis kirjottaa nimetönt blogii. Oon kokeillu ihan nimellistä, mutta niistä tulee melko tylsiä. Pitää olla rohkee, et uskaltaa kirjottaa sinne jotain mielenkiintosta. Sitäpaitsi sellaset omakohtaset blogit antaa ihmisestä liian täydellisen kuvan. Kuka oikeesti on sellasessa rehellinen? Monet ei kehtaa olla. On vaan täydellisesti perusteltui tai muilta kopioitui mielipitei.
Tä päivä oli sellanen, kun jätetään elokuvissa näyttämättä. Tapahtumaköyhä. Ei mitään ulkoisesti uutta. Mutta sisällä mulla tapahtu moneen otteeseen henkisen kasvun luomia onnellisuudenpuuskia. Onko kenelläkään käynyt silleen et kesken tuntia, kun kattoo sitä opettajaa poski kämmenellä kuuntelematta sanaakaan, on alkanut miettii jotain? Tai vaiks kattonut ulos ikkunasta hiljasta lumisadetta ja ihmisiä parkkipaikalla. Mul käy niin melko usein ja ylensä ajattelen asioita, mitä oon menettäny. Suhteita, mitkä on kariutunu. Pahoja sanoja ja riitoja. Asioita, joita olis voinu tehdä toisin.
Mulla on nyt vereslihalla juttu erään pojan kanssa. Tä poika on upee. Seksikäs. Tummansuklaan ruskeet silmät ja mustat ripset. Herkullinen ruskee iho. Hiukset ei liian lyhyet, ei liian pitkät. Se poika ei oo mikään koulun kuumis, eikä sellanen, jota tytöt piirittää. Vähän hiljanen ja salaperänen. Olin ensihetkes kiinnostunut siitä, kun me alettiin juttelee toisillemme ja viettää yhes aikaa. Tiesin koko ajan, etten haluu sen kans mitään enempää. Mun sydän oli häkissä, mut mun vaisto otti vallan. Ihmisel on kolme tapaa, jonka mukaan toimia: aivot, keho ja sydän. Mä puhuin mun keholla. Näin kyl, mihin se juttu oli menossa. En tiennyt, pitääkö siit vai ei. Olin siinä vaiheessa vielä neitsyt, mut 100prosenttisen valmis kaikkeen. Mul oli ollut sellanen olo jo pitkää. Enkä tiennyt parempaa tapaa astuu yks askel lähemmäs aikuisuut ku jonkun kans, joka osas asiansa.Siinä sit tänään mietin sitä poikaa. Me ei olla yhteyksis enää kovin paljoo - sanoin sille, etten haluu uusintaa. Mulla ei ollut mitään syvällisempii tunteit tätä poikaa kohtaan. Ihmettelin, miks mua ei harmittanut lainkaa. Mietin, mitä mus oli muuttunu. Ja ymmärsin et se et oikeest hyväksyy kaiken menneen ja alkaa odottaa uutta seikkailuu sai mut hymyilemää. Joka päivä sattuu sellaista, mitä eilen ei. Joka päivä voi tapahtuu jotai uutta ja jännittävää, ihan mulle ittellekin. Voi tutustuu johonkuhu uutee, voi kokee jotain upeeta ja onnistuu nii monel taval, ettei oo mitää välii, mitä aikasemmin on menettäny. Varsinki ku kaikki tyhjäks jääny tila varmasti täyttyy.
Samal must hävis myös se kiinnostus siit, mitä must puhutaa mun selän takana. Ihan sama. Mun ystävät tietää, mitä ajattelen ja miks oon tehnyt mitäkin. Se suhde siihen poikaan varmasti pysyy ihmisten huulilla pitkään, mut joka kerta kun kuulen kavereilta muiden jutelleen siitä, mä hymyilen. Tiettekö mitä ne on? Ne on kateellisii.
Joten kaikille, jotka on joskus ahdistuneit muiden puheiden takii: hymyy huuleen. Naurakaa niille. Jos ikin mietitte ihmisii, joita kadehditte, haluutte varmasti löytää niist jotain virheitä. Kyl mua ainaki ärsyttää täydelliset ihmiset.
Onnee kaikil, muillekki ku synttärisankareil.
-Ax
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti